Lapsellinen kesä, S, an cafe

L A P S E L L I N E N K E S Ä
Author: calpico_sky
suomentanut: Kita
Rating: S
Genre: angst?
Muuta: En muista, mistä tämä lyhyt ficci on peräisin, mutta suomensin sen kuitenkin, jos joku tietää voi ystävällisesti varmaan linkittää kys. sivuston. Ja älkää olko liian ankaria tämän suhteen, en ole hyvä englannissa ja lauserakenteet saattavat tökkiä, mutta yritin parhaani. (Englannin numeroni on kuusi, joten tämä oli minulta huima suoritus) :'D


"Minun pitää puhua sinulle", hän sanoi yhtenä päivänä. Se oli harjoitusten jälkeen, ja olin väsynyt ja tosi ärtyisällä päällä – mutta suostuin kuuntelemaan häntä. Minä en osannut sanoa hänelle koskaan ei. Voidaan jopa sanoa, että hän oli minun heikko kohtani.

"Niin, mikä on?"

"Minä luulen…" Hän kaivoi kyntensä paitansa helmaan ja katsoi jonnekin olkapääni ylitse. "Minä haluan lähteä bändistä."

Minä olin hiljaa.

Niillä sanoilla hän oli onnistunut pysäyttämään minun ajatuksenjuoksuni. Minä en enää tuntenut olevani väsynyt. En tuntenut edes janoa, vaikka suuni oli kuiva.

"Teruki, älä katso minua noin."

Minä räpäytin silmiäni, haukoin happea, sillä olin unohtanut hengittää.

"Sinä haluat –?"

"Minä olen niin väsynyt, Teruki… Tämä uuvuttaa minut kokonaan. Minä saatan tulla hulluksi, jollen lopeta." Hän onnistui katsomaan minua silmiin, mutta tällä kertaa minä katsoin poispäin. Minä otin sen lähes henkilökohtaisesti. Me olimme enemmän kuin ystäviä, läheisempiä jopa kuin hän ja Miku olivat. Minä tiesin tuntevani hänet paremmin kuin kukaan, mutta yhtäkkiä tunsin, etten tuntenut häntä laisinkaan.

"Bou-kun…" Ääneni tuntui raskaalta. Minä en ollut edes varma mitä yritin sanoa. "Tätä ei voi… Tätä ei voi sanoa niin yhtäkkiä. Ehkä sinun pitäisi ajatella – "

"Ei!" Hän keskeytti minut huutaen, jolloin minä otin askeleen taaksepäin. "Teruki, minä vain en pysty tekemään tätä enää. Minulla ei ole omaa aikaa… Minä en voi pitkittää tätä enää."

Minä säpsähdin hänen karuja sanojaan, yritin ymmärtää hänen tunteitaan. Minä voisin ehkä viivyttää häntä. Kohotin käteni ja seurasin sormeani yli hänen poskensa silmän alle. Hän tuijotti minua räpäyttämättä, silmät täynnä epätoivoa. Minä tiesin, että hän ei pelleillyt tällä kertaa.

"Ole kiltti", hän sanoi, tarttuen käteeni ja puristamalla sitä. "En voi kertoa tätä Mikulle yksin."

Oli todennäköistä, että Miku tahtoisi tehdä tästä vaikeaa. Vielä vaikeampaa kuin minä, vielä vaikeammin kuin Kanon. Hän ja Miku olivat olleet yhdessä muutaman kuukauden ja… No, se on pitkä tarina lyhyesti, se alkoi, kun Miku halusi Boun kanssa samalle uralle.
Minä katsoin alas hänen käsiinsä, jotka pitivät kiinni minun käsistäni. Minä suljin silmäni tiukasti ja tunsin möykyn kurkussani. Kuinka olimme voineet olettaa, että tämä kaikki säilyisi ikuisesti? Me olimme olleet niin lapsellisia, päivät kuluivat, kuin sinä ikuisena kesänä.

Annoin katseeni nousta takaisin katsomaan Boun silmiä ja hymyilin innottomasti.

"Hyvä on", sanoin. Juuri sillä hetkellä suostuin auttamaan häntä kertomaan bändistä. Myöhemmin tajusin, että kesä oli alkanut jo muuttua syksyksi. "Minä aion auttaa sinua."

Minä arvelin silloin, että An cafe tulisi hajoamaan pirstaleiksi.

Tapahtuiko se oikeasti noin? Surullista ;__; Ei mutta ihana pätkä oli lukea, kiitosta=^^=